Vanhat valokuva-albumit löytyvät yleensä kuolinpesän vintiltä tai mummolan kirjahyllyn alahyllyltä, ja niistä herää aina sama kysymys: onko tämä arvokas vai pelkkä muisto? Vanhojen valokuvien keräily on Suomessa pieni mutta aktiivinen ala, jossa yksittäisen kuvan arvo voi vaihdella eurosta useisiin satoihin euroihin. Tämä artikkeli auttaa perikuntia, keräilijöitä ja historiasta kiinnostuneita tunnistamaan kuvatyypit, arvioimaan albumin sisällön ja välttämään virheet, jotka tuhoavat arvon lopullisesti.
Valokuvatekniikat paljastavat iän
Kokenut arvioija katsoo ensin kuvan materiaalia, ei aihetta. Tekniikka kertoo ajoituksen usein vuosikymmenen tarkkuudella.
Dagerrotypia (n. 1840-1860) on peilimäinen kuva hopeoidulla kuparilevyllä, yleensä samettivuoratussa kotelossa. Kuva näkyy positiivina tai negatiivina katselukulmasta riippuen. Suomessa dagerrotypioita on säilynyt vähän, joten aito kappale kiinnostaa aina.
Ambrotypia (n. 1855-1870) on kuva lasilevyllä, jonka taakse on asetettu musta tausta. Ferrotypia eli peltikuva (n. 1860-1900) tehtiin ohuelle mustatulle rautalevylle – magneetti tarttuu siihen, mikä on nopea testi.
Tavallisimmat albumilöydöt ovat visiittikorttikuvia (carte de visite, n. 6 x 10 cm, yleisiä 1860-1890) ja suurempia kabinettikuvia (n. 11 x 17 cm, 1870-1910). Molemmat ovat yleensä albumiinivedoksia jäykällä pahvilla. Albumiinivedoksen tunnistaa kellertävästä, ruskeanpuhuvasta sävystä ja hienosta pintahalkeilusta. 1890-luvulta alkaen yleistyivät hopeagelatiinivedokset, joiden sävy on neutraalimpi harmaa ja jotka voivat kellastua tai saada reunoille hopeisen peilikiillon.
Vanhojen valokuvien keräily albumeista – mitä etsiä
Visiittikorttikauden albumit 1870-1900-luvuilta ovat tyypillisesti nahka- tai samettikantisia, paksusivuisia ja metallisolkisia. Sivuissa on valmiit aukot kuville. Jo itse albumi voi olla 30-150 € arvoinen kunnosta ja koristelusta riippuen, vaikka kuvat olisivat tavallisia.
Pahvin taustapuoli on arvioijan tärkein lähde. Siihen on painettu ateljeen nimi ja paikkakunta, ja usein myös mitaleja tai koristeellinen logo. Suomalaisia ateljeenimiä ovat esimerkiksi Daniel Nyblin ja Atelier Apollo Helsingissä. Kun ateljee tunnetaan, kuvan voi ajoittaa ateljeen toimintavuosien perusteella, ja painoasun muutoksista voi päätellä vielä tarkemman ajankohdan.
Arvoa nostavat erityisesti:
– tunnistetut henkilöt, varsinkin historiallisesti merkittävät
– kaupunki-, maaseutu- ja työmaakuvat, joissa näkyy rakennuksia, liikkeitä tai ammatteja
– harvinaiset paikkakunnat, kuten pienet pitäjät Pohjois-Suomessa tai luovutetulla Karjalalla
– tunnettujen valokuvaajien, kuten I. K. Inhan tai Signe Branderin, aikalaisvedokset
– univormut, kansanpuvut, poikkeukselliset tapahtumat ja post mortem -kuvat
Tavallinen tuntemattoman henkilön studiomuotokuva maksaa keräilymarkkinoilla yleensä 1-5 €. Viipurin katunäkymä 1900-luvun alusta voi tuoda 20-80 €, ja tunnistettu kokonainen kartanon tai tehtaan albumi voi nousta 200-800 €:n tasolle.
Myytti: vanhin kuva on aina arvokkain
Ikä yksin ei ratkaise. 1880-luvun visiittikorttikuvia tehtiin miljoonia, ja tuntemattomat muotokuvat ovat edelleen markkinoiden halvinta tavaraa. Vuoden 1925 amatöörikuva Petsamon kalastajista voi olla kymmenkertaisesti arvokkaampi kuin sitä 40 vuotta vanhempi studiokuva.
Ratkaisevaa on sisältö, harvinaisuus ja dokumentaatio. Samat periaatteet pätevät koko antiikkikauppaan, ja niitä käsitellään laajemmin artikkelissa antiikin hinnoitteluperusteista.
Toinen väärinkäsitys koskee albumin purkamista. Kuvien irrottaminen ja myyminen yksitellen ei yleensä nosta kokonaisarvoa. Ehjä suvun albumi, jossa henkilöt on nimetty ja kuvat ovat alkuperäisessä järjestyksessä, kertoo tarinan. Juuri sitä museot ja vakavat keräilijät etsivät.
Arviointi askel askeleelta
Ammattilainen aloittaa dokumentoimalla albumin ennen kuin koskee yksittäisiin kuviin. Jokainen aukeama kuvataan, ja kuvien takana ja albumin sivuilla olevat merkinnät kirjataan ylös.
Seuraavaksi kuvat ryhmitellään tekniikan ja ateljeen mukaan. Tunnistettavat paikat ja henkilöt erotellaan omaksi ryhmäkseen. Vertailukuvia kannattaa hakea Finna.fi-palvelusta, jossa on Museoviraston ja muiden muistiorganisaatioiden kuvakokoelmia. Sieltä löytyy usein sama ateljee tai jopa sama henkilö toisessa kuvassa.
Kolmas vaihe on kunnon arviointi: haalistuminen, hopeoituminen, taitokset, kosteusläiskät ja kulmien kuluminen. Vasta tämän jälkeen katsotaan markkinahintoja. Toteutuneet hinnat kertovat enemmän kuin pyyntihinnat: Tori.fi:ssä näkyy lähinnä arkisen kuvamateriaalin taso, kun taas huutokauppatalot, kuten Hagelstam & Co ja Bukowskis, myyvät ainoastaan merkittäviä kokonaisuuksia ja tunnettujen valokuvaajien töitä. Jos kokonaisuus vaikuttaa poikkeukselliselta, kannattaa kysyä arvio asiantuntijalta. Siitä kerrotaan tarkemmin artikkelissa antiikin arvioinnista asiantuntijalta.
Museo on rajatapaus. Jos albumi dokumentoi esimerkiksi paikallista teollisuutta tai sotavuosia, maakuntamuseo tai Suomen valokuvataiteen museo voi olla kiinnostuneempi kuin yksikään kauppias. Lahjoitus voi tällöin olla perikunnalle mielekkäämpi ratkaisu kuin myynti.
Yleisimmät virheet vanhojen kuvien käsittelyssä
Kuvien repiminen irti albumista. Liimatut kuvat irtoavat harvoin siististi, ja pahvi repeää. Myös kuvan takana oleva ateljeemerkintä katoaa usein samalla, ja juuri siitä arvo määräytyy. Jätä kuvat paikalleen ja anna ammattilaisen arvioida, kannattaako niitä irrottaa.
Kirjoittaminen kuvien taakse kuulakärkikynällä. Muste painuu läpi ja leviää vuosien mittaan. Jos haluat merkitä nimiä, käytä pehmeää lyijykynää ja kirjoita kevyesti pahvin reunaan tai erilliselle paperille.
Säilytys PVC-taskuissa tai itseliimautuvissa ”magneettialbumeissa”. 1970-1990-lukujen tarra-albumit ovat valokuvien pahimpia vihollisia: liima kellastuu ja syövyttää kuvaa. Arkistokelpoiset polypropeenitaskut tai hapottomat kotelot maksavat muutamia euroja kappaleelta, ja ne pysäyttävät vaurioitumisen.
Kuvia ei myöskään saa puhdistaa vedellä tai pyyhkeellä. Dagerrotypian pinta vaurioituu pelkästä kosketuksesta. Vaurioituneiden kuvien käsittely kuuluu paperikonservaattorille, ei kotikonstein tehtäväksi.
Kuolinpesän albumit ja perinnönjako
Kuolinpesissä valokuva-albumit jaetaan usein tunnepohjalta, eikä se ole väärin. Perukirjaan merkitään kuitenkin käypä arvo, ei tunnearvo eikä mahdollisimman korkea huutokauppahinta. Tavalliset suvun albumit kirjataan useimmiten kotitalousirtaimiston yhteyteen. Jos joukossa on huomattavan arvokkaita kokonaisuuksia, kirjallinen arvio kannattaa hankkia jo ennen jakoa.
Kun kuvat jaetaan sisarusten kesken, albumi kannattaa digitoida ensin kokonaisuutena. Näin kukaan ei menetä mitään, eikä alkuperäistä kokonaisuutta tarvitse purkaa. Lisää käytännön ohjeita löytyy artikkelista kuolinpesän jaon avusta antiikkikauppiaalta.
Antiikkikauppa on oikea paikka vanhoille, keräilyarvoisille kuville ja albumeille. Uudet kehykset ja valokuvatarvikkeet kuuluvat sisustus- ja valokuvausliikkeisiin, ja nykytaiteen valokuvateokset taidegallerioihin.
UKK
Kuinka paljon vanha valokuva-albumi on arvoinen?
Tavallinen 1880-1910-luvun suvun albumi tuntemattomine muotokuvineen maksaa yleensä 30-150 €, ja suurin osa arvosta tulee itse albumista. Tunnistetut paikkakunnat, merkittävät henkilöt tai tunnettujen valokuvaajien vedokset voivat nostaa hinnan satoihin euroihin.
Saako vanhoja valokuvia myydä ja julkaista vapaasti?
Fyysisen kuvan saa myydä. Julkaisemisessa tekijänoikeus on otettava huomioon: tavallisen valokuvan suoja kestää Suomessa 50 vuotta kuvan ottamisesta, ja taiteellisena valokuvateoksena pidetyn kuvan suoja 70 vuotta tekijän kuolemasta. 1800-luvun ateljeekuvat ovat käytännössä vapaasti käytettävissä.
Miten vanhat valokuvat säilytetään oikein?
Säilytä kuvat viileässä, pimeässä ja kuivassa paikassa, mieluiten 15-20 asteen lämpötilassa ja 30-50 prosentin suhteellisessa kosteudessa. Kellari ja ullakko ovat huonoja paikkoja. Käytä hapottomia koteloita ja arkistokelpoisia taskuja ja vältä PVC-muovia.
Ennen kuin myyt tai jaat albumin
Älä tee mitään peruuttamatonta ensimmäisellä viikolla. Kuvaa jokainen aukeama, lue pahvien taustamerkinnät ja kysy suvun vanhimmilta, keitä kuvissa on. Nimetty henkilö on keräilijälle arvokkaampi kuin tuntematon, ja tämä tieto katoaa sukupolvessa.
Kun dokumentointi on tehty, päätös myynnistä, lahjoituksesta tai säilyttämisestä on helppo tehdä oikein. Joskus vaatimattomin albumi sisältää sen yhden kuvan, jota paikallismuseo on etsinyt vuosikymmeniä.