Vanhan taulun kehysten merkitys arvolle ja aitoudelle

Vanhan taulun kehysten merkitys arvolle ja aitoudelle

Vanhan taulun kehykset ovat usein se osa teosta, jonka omistaja ohittaa nopeimmin, vaikka juuri ne voivat kertoa eniten maalauksen iästä, alkuperästä ja arvosta. Kuolinpesää tyhjentävä, keräilijä tai huutokauppalöytöä harkitseva ostaja hyötyy siitä, että osaa lukea kehystä yhtä tarkasti kuin itse maalausta. Tässä artikkelissa käydään läpi, mitä kehys paljastaa, milloin se nostaa arvoa ja milloin se johtaa harhaan.

Miksi vanhan taulun kehykset kiinnostavat arvioijaa

Kokenut arvioija kääntää taulun ympäri ennen kuin katsoo signeerausta. Takapuolelta löytyy tietoa, jota etupuoli ei kerro: kiilapuiden rakenne, naulojen tyyppi, kehystäjän tai taidekauppiaan etiketit, näyttelytarrat ja vanhat inventaarionumerot.

Kehys on myös itsenäinen antiikkiesine. Käsin veistetty, lehtikullattu 1800-luvun kehys voi olla arvoltaan 300-2 000 €, ja harvinaiset 1600-1700-lukujen eurooppalaiset kehykset myydään kansainvälisissä huutokaupoissa vielä selvästi kalliimmalla. Arkisen 1900-luvun alun öljymaalauksen kohdalla kehys voi olla jopa arvokkaampi kuin itse teos.

Alkuperäinen kehys vai myöhempi vaihto

Tärkein kysymys on, kuuluvatko kehys ja maalaus alun perin yhteen. Alkuperäinen kehys on se, johon taiteilija tai hänen aikalaisensa teoksen asetti. Se nostaa arvoa erityisesti silloin, kun taiteilija on itse vaikuttanut kehyksen valintaan. Akseli Gallen-Kallela esimerkiksi suunnitteli itse Aino-triptyykin kehyksen, ja kansallisromanttisella kaudella kehystä pidettiin osana kokonaisteosta.

Ammattilainen aloittaa vertaamalla kehyksen falssia eli sisäreunan uraa maalauksen kiilakehykseen. Jos falssissa on vanhoja naulanreikiä, jotka eivät osu yhteen nykyisten kiinnitysten kanssa, kehyksessä on todennäköisesti ollut joskus toinen teos. Samoin jos maalauksen reunoilla näkyy kulumaa tai värin hiertymää kohdissa, joihin nykyinen kehys ei kosketa, teos on aiemmin ollut eri kehyksessä.

Patina kertoo myös paljon. Sadan vuoden aikana kehyksen ja maalauksen pinnalle kertyy samanlaista pölyä, nokea ja kellastumista. Jos kehys on kirkkaan puhdas ja maalaus tumma, ne ovat tuskin eläneet yhdessä koko ikäänsä.

Lehtikulta, pronssimaali ja kipsimassa – materiaalin tunnistaminen

Vanhan kultakehyksen arvo riippuu ratkaisevasti kultauksen tekniikasta. Aito lehtikultaus tehdään liitupohjan ja bolusmassan päälle, ja kiiltävät kohdat on kiillotettu akaatilla. Pinnassa näkyy kuluneissa kohdissa punertavaa tai harmaata pohjaa. Lehtikulta ei hapetu, joten se säilyy hehkuvana vuosisatoja.

Pronssi- tai messinkimaali, jota käytettiin halvemmissa kehyksissä jo 1800-luvulla, tummuu ajan myötä vihertävän ruskeaksi. Tämä on yksi helpoimmista tunnistusmerkeistä: tasaisen samea, vihreään vivahtava ”kulta” on lähes aina maalia.

Ornamenteissa on toinen tärkeä ero. Käsin veistetyt koristeet ovat puuta, ja niiden muodoissa on pientä epäsymmetriaa. 1800-luvun puolivälistä yleistyneet valetut koristeet tehtiin kipsi- tai liimamassasta, ja ne lohkeilevat tyypillisesti paloina paljastaen valkoisen, murenevan sisuksen. Valettu kehys ei ole arvoton, mutta käsin veistetyn kehyksen hinta voi olla moninkertainen.

Tyylikaudet kehyksissä

Kehyksen tyyli auttaa ajoittamaan sitä, vaikka se ei suoraan ajoita maalausta. Rokokoon kehyksissä on epäsymmetrisiä simpukka- ja lehväaiheita, kustavilaisen kauden (1770-1800) kehykset ovat kapeampia ja niissä on helminauhaa ja lehtiköynnöstä. Empire- ja biedermeierkausien (1815-1848) kehykset ovat selkeälinjaisia, usein leveitä ja niukasti koristeltuja.

Jugendkaudella (1895-1915) Suomessa tehtiin tummaksi petsattuja tai patinoituja puukehyksiä, joissa on kasviaiheita ja kansallisromanttisia muotoja. Art deco -kauden (1920-1930) kehykset ovat geometrisia, porrastettuja ja usein hopeoituja tai mustaksi lakattuja. Funktionalismin myötä 1930-luvulla kehys kapeni pelkäksi listaksi.

Takapuolen etiketit ja merkinnät

Taidekauppiaiden ja kehystämöiden etiketit ovat aitouden kannalta arvokkaimpia löytöjä. Helsingin vanhojen taidesalonkien, kuten Gösta Stenmanin taidesalongin, tarrat tai kumileimat yhdistävät teoksen tiettyyn aikaan ja myyntiketjuun. Näyttelytarrat, esimerkiksi Suomen Taiteilijain näyttelyistä, voivat todistaa teoksen olleen julkisesti esillä tietyn vuoden aikana.

Etiketit eivät kuitenkaan ole todiste sinänsä. Ne voidaan siirtää kehyksestä toiseen tai lisätä jälkikäteen. Arvioija tarkistaa, onko etiketti haalistunut ja likaantunut samalla tavalla kuin ympäröivä puu, ja vastaavatko etiketin mitat tai teosnumerot kyseistä maalausta. Lisää väärennösten merkeistä löytyy artikkelista antiikin väärennösten tunnistus.

Myytti: hieno kehys tarkoittaa arvokasta maalausta

Yleinen harhaluulo on, että raskas kultakehys kertoisi teoksen arvosta. Todellisuudessa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa porvariskodeissa kehystettiin kopioita, harrastajatöitä ja painokuvia näyttäviin kultakehyksiin. Kuolinpesistä löytyy usein oleografioita eli öljyvärimaalausta jäljitteleviä painokuvia upeissa kehyksissä.

Toinen myytti on, että kehys ajoittaa maalauksen. Kehyksiä vaihdettiin muodin mukaan, ja vanha maalaus saatettiin siirtää 1920-luvulla uuteen kehykseen tai päinvastoin uusi maalaus vanhaan. Kehys kertoo vain kehyksen iän. Maalauksen aitouden arviointiin tarvitaan muita keinoja, joita käsitellään artikkelissa vanhat öljymaalaukset – aitouden tunnistaminen.

Yleisimmät virheet kehysten kanssa

Ensimmäinen virhe on vaihtaa vanha kehys uuteen kehystämön listaan, koska vanha näyttää kuluneelta. Samalla menetetään takapuolen etiketit, alkuperäinen kokonaisuus ja usein satoja euroja arvoa. Uudet kehykset kuuluvat kehystämöihin, mutta vanhaa kehystä ei kannata purkaa ennen asiantuntijan arviota.

Toinen virhe on kehyksen kunnostaminen itse kultamaalilla. Lohjenneiden kohtien paikkaaminen askartelukaupan kultaspraylla pilaa lehtikultauksen arvon käytännössä peruuttamattomasti. Ammattimainen kultaajan työ maksaa tyypillisesti 150-800 € kehyksen koosta ja vaurioista riippuen, ja sen tekijä kannattaa valita huolella. Ohjeita löytyy artikkelista restauroinnin ammattilaisen valinta.

Kolmas virhe koskee grafiikkaa ja akvarelleja. Vanha, hapan pahvi ja passepartout kellastavat paperia ja aiheuttavat ruskeita pilkkuja. Näissä teoksissa alkuperäisen kehyksen säilyttäminen ei ole itseisarvo, vaan konservointikehystys hapottomilla materiaaleilla suojaa teosta paremmin. Vanhat kehysosat ja etiketit kannattaa silti säilyttää erikseen.

UKK

Voiko vanhan kehyksen myydä erikseen ilman maalausta?
Kyllä. Käsin veistetyille ja lehtikullatuille antiikkikehyksille on oma markkinansa, ja keräilijät sekä taidekauppiaat etsivät niitä aikakauden teoksille. Arkiset 1900-luvun kehykset menevät tyypillisesti 20-150 €:lla, laadukkaat 1800-luvun kehykset 300-2 000 €:lla.

Laskeeko kehyksen vaihtaminen maalauksen arvoa?
Jos kehys on alkuperäinen ja aikakauteen sopiva, vaihto laskee arvoa yleensä selvästi. Jos kehys on myöhempi ja huonolaatuinen, aikakauteen sopiva vanha kehys voi päinvastoin nostaa teoksen houkuttelevuutta huutokaupassa.

Miten erotan lehtikullan kultamaalista?
Lehtikulta pysyy kirkkaana, ja kuluneista kohdista näkyy punertava tai harmaa pohja. Kultamaali tummuu vihertäväksi ja on pinnaltaan tasaisen sameaa. Varma tunnistus vaatii usein ammattilaisen katsomaan pintaa suurennuksella.

Kehys on osa teoksen historiaa

Vanhan taulun kehystä kannattaa käsitellä samalla huolella kuin maalausta. Älä pura, puhdista tai maalaa sitä ennen arviota, ja kuvaa takapuoli ennen kuin teos lähtee myyntiin tai arvioitavaksi. Huutokauppatalot ja antiikkikauppiaat antavat paremman arvion, kun koko kokonaisuus etiketteineen on tallessa. Kehys ei tee maalauksesta aitoa, mutta se voi auttaa todistamaan, mistä teos on peräisin.

Anna pisteet

(ei vielä ääniä)

Arvostele, kommentoi tai kerro kokemuksista