Kustavilaiset huonekalut kiinnostavat sekä sisustajia että keräilijöitä, mutta harva osaa erottaa 1700-luvun lopun aidon kappaleen sadan vuoden takaisesta tai viime vuosikymmenten jäljitelmästä. Tunnusmerkit ovat kuitenkin opittavissa. Kun tiedät, mitä katsoa rakenteessa, maalipinnoissa ja koristeissa, vältät maksamasta antiikin hintaa 1990-luvun tehdastuotteesta. Kuolinpesää hoitava taas ei vahingossa luovuta kartanolipastoa kirpputorihinnalla.
Mistä kustavilainen tyyli syntyi
Tyyli on saanut nimensä Ruotsin kuninkaasta Kustaa III:sta, joka hallitsi vuosina 1771-1792. Hän toi Tukholman hoviin ranskalaisen uusklassismin. Rokokoon kaarevat muodot vaihtuivat suoriin linjoihin, symmetriaan ja antiikin Kreikasta lainattuihin aiheisiin.
Suomi kuului tuolloin Ruotsiin, joten tyyli levisi tänne nopeasti. Turku oli keskus. Varsinais-Suomen ja Uudenmaan kartanoihin tilattiin huonekaluja sekä Tukholmasta että paikallisilta puusepiltä. Tyylikaudeksi mainitaan yleensä 1770-1800. Maaseudulla talonpoikaisversioita tehtiin kuitenkin pitkälle 1800-luvulle, mikä tekee iänmäärityksestä hankalaa.
Kustavilaisten huonekalujen tunnusmerkit
Ammattilainen katsoo ensin kokonaisuutta: mittasuhteita ja linjoja. Aito kustavilainen huonekalu on keveä ja hillitty. Koristelu on niukkaa ja aina symmetristä.
Tärkeimmät tuntomerkit ovat:
– Suorat, alaspäin kapenevat jalat, joissa on usein kannellurit eli pystysuorat urat
– Ruusukkeet jalkojen ja runko-osan liitoskohdan neliöissä
– Helminauhat, laakeriköynnökset ja rusetit veistettyinä koristeina
– Soikeat tai suorakaiteen muotoiset selkänojat tuoleissa, usein medaljonkiaiheella
– Vaalea maalipinta, perinteisesti helmenharmaa, sinertävänharmaa tai luonnonvalkoinen
Varhaisessa kustavilaisessa kaudessa näkyy vielä rokokoon jäänteitä, kuten kevyesti kaartuvia selkänojia. Myöhäiskustavilainen, noin 1790-luvulta eteenpäin, on pelkistetympää. Se ennakoi empiren tiukkuutta.
Rakenne kertoo enemmän kuin koristeet
Koristeet on helppo jäljitellä. Rakennetta on paljon vaikeampi väärentää. Kokenut arvioija kääntää tuolin ylösalaisin ja vetää lipaston laatikot kokonaan ulos ennen kuin sanoo mitään hinnasta.
Käsin sahatut lohenpyrstöliitokset ovat epäsäännöllisiä: lohenpyrstöt ovat eri levyisiä, ja tapit ovat usein kapeita ja harvassa. Koneella tehdyt liitokset ovat täysin tasavälisiä. Laatikon pohja- ja takalaudoissa näkyy käsihöylän aaltoileva jälki tai epätasainen sahanjälki. Pyörösahan kaarevat jäljet viittaavat 1800-luvun puoliväliin tai myöhempään aikaan.
Puulajina on maaseudulla tyypillisesti mänty tai koivu, joka maalattiin. Kartanoiden hienommissa kappaleissa käytettiin myös tammea, mahonkia tai viilutusta, joskus lehtikultausta. Liitoksissa on puutappeja, ja mahdolliset naulat ovat käsin taottuja ja kantaosaltaan epäsäännöllisiä. Ristipääruuvi tai lankanaula ei kuulu alkuperäiseen rakenteeseen.
Tarkista myös kuluma. Aidossa kappaleessa se on loogista: jalkojen alapäät ovat pyöristyneet, käsinojien etuosat ovat kuluneet sileiksi ja laatikoiden juoksut ovat syöpyneet. Jos kulumaa on tasaisesti paikoissa, joihin kukaan ei ole koskenut, pinta on todennäköisesti patinoitu keinotekoisesti. Lisää aiheesta artikkelissa antiikin väärennösten yleisimmät merkit.
Myytti: harmaanvalkoinen tarkoittaa kustavilaista
Yleisin väärinkäsitys on, että kaikki vaaleanharmaaksi maalattu ja hiottua patinaa muistuttava olisi kustavilaista. Shabby chic -sisustus on vahvistanut mielikuvaa. 2000-luvulla markkinoille tuli tuhansia ”Gustavian style” -huonekaluja, jotka on tehty uutena ja kulutettu tarkoituksella.
1700-luvun maalipinnat olivat liimamaaleja tai pellavaöljymaaleja. Niiden sävyt olivat murrettuja ja joskus yllättävän voimakkaita: okraa, vaaleansinistä, vihertävää ja jopa punaruskeaa. Monet aidot kappaleet maalattiin 1800- ja 1900-luvuilla uudelleen useita kertoja. Myöhemmin niitä raaputettiin tai hiottiin kohti alkuperäistä kerrosta.
Raaputettu alkuperäinen maalipinta voi olla arvokas. Kokonaan uusittu pinta pudottaa arvoa merkittävästi, vaikka sävy olisi ”oikea”. Huonekalu on tehty uusiksi, eikä se enää kerro omaa historiaansa. Asiaa käsitellään tarkemmin artikkelissa restauroinnin vaikutuksesta arvoon.
Uuskustavilainen ja nykyjäljitelmät
Kaikki vanha ei ole 1700-luvulta. Tyyli palasi muotiin 1900-luvun alussa ja uudelleen 1920-1940-luvuilla. Tuolloin suomalaiset kalustetehtaat ja puusepät valmistivat uuskustavilaisia kalustoja sarjatuotantona. Ne ovat jo itsessään lähes sadan vuoden ikäisiä ja usein hyvin tehtyjä, mutta niiden hintataso on aivan toinen.
Uuskustavilaisen kappaleen paljastavat koneliitokset, vaneriset laatikonpohjat, tehdasvalmisteiset ruuvit ja liian tasainen veistotyö. Ruusukkeet ovat joka kohdassa täsmälleen samanlaisia. Käsin veistettyinä ne vaihtelevat aina hieman.
Kokonaan uudet kustavilaishenkiset huonekalut kuuluvat huonekaluliikkeisiin ja sisustuskauppoihin. Antiikkiliike on erikoistunut vanhoihin ja keräilyarvoisiin kappaleisiin, ja hyvä kauppias kertoo avoimesti, mihin ryhmään esine kuuluu.
Hintataso ja arvoon vaikuttavat tekijät
Talonpoikaiskustavilainen tuoli maksaa tavallisesti 200-600 €. Kuuden tuolin yhtenäinen sarja on arvokkaampi kuin kuusi erillistä tuolia. Maalaislipasto tai kaappi maksaa kunnosta ja maalipinnasta riippuen noin 800-3 000 €. Kartanoperäiset sohvat, piironki ja peilit, joissa on alkuperäinen maali tai kultaus, voivat nousta 3 000-10 000 euroon.
Huippuluokkaa ovat tunnettujen tukholmalaisten mestareiden signeeratut työt, joista maksetaan Bukowskisin ja muiden huutokauppatalojen kansainvälisissä myynneissä kymmeniä tuhansia euroja. Suomessa niitä tulee myyntiin harvoin. Uuskustavilainen ruokailuryhmä 1930-luvulta maksaa tyypillisesti 300-1 200 €.
Arvoon vaikuttavat eniten alkuperäinen maalipinta, dokumentoitu provenienssi (esimerkiksi tieto tietystä kartanosta) ja rakenteen eheys. Uusitut jalat tai vaihdettu kansi voivat puolittaa hinnan.
Yleisimmät virheet ostaessa ja myydessä
Ensimmäinen virhe on luottaa pelkkään ulkonäköön. Moni on maksanut 1 500 € lipastosta, joka osoittautui 1990-luvulla Itä-Euroopassa valmistetuksi. Laatikon sisäpuolen tarkistaminen olisi vienyt puoli minuuttia.
Toinen virhe on maalata tai hioa huonekalu ennen arviointia. Kuolinpesistä löytyy yllättävän usein ullakolle unohtuneita kustavilaisia tuoleja, joiden päällä on kolme kerrosta 1950-luvun maalia. Niiden alla voi olla alkuperäinen pinta. Hiomakone tuhoaa sen peruuttamattomasti.
Kolmas virhe on olettaa, että sukutarina riittää todisteeksi. ”Mummon kartanosta peräisin” on arvokas tieto, mutta se pitää varmistaa rakenteesta. Monissa perheissä uuskustavilainen kalusto on muuttunut vuosikymmenten aikana ”1700-luvun antiikiksi”. Luotettava antiikin arviointi asiantuntijalta selvittää asian ennen kauppaa tai perinnönjakoa.
UKK kustavilaisista huonekaluista
Miten erotan aidon kustavilaisen tuolin uuskustavilaisesta?
Käännä tuoli ja katso liitokset, ruuvit ja puun työstöjäljet. Aidossa 1700-luvun tuolissa on puutappiliitokset, käsityön epäsäännöllisyyttä ja loogisesti kulunut pinta. Uuskustavilaisessa näkyy koneellinen tarkkuus ja usein tehdasruuveja.
Kannattaako kustavilainen huonekalu maalata uudelleen?
Ei ennen asiantuntijan arviota. Alkuperäinen tai varovasti esiin raaputettu maalipinta voi olla merkittävä osa arvoa. Uusi maali voi pudottaa hintaa jopa puoleen.
Paljonko kustavilainen lipasto on arvoltaan?
Maalaislipasto maksaa tyypillisesti 800-3 000 €. Kartanoperäinen kappale, jossa on alkuperäinen maali ja dokumentoitu historia, voi olla arvoltaan 5 000-10 000 € tai enemmän. Uuskustavilaiset lipastot ovat yleensä alle 1 000 €.
Ennen kuin teet kaupat
Kustavilainen huonekalu tunnistetaan yhdistelmästä: kapenevista uurretuista jaloista, symmetrisestä koristelusta, käsityön jäljistä rakenteessa ja uskottavasta kulumasta. Yksikään merkki ei yksinään riitä. Pyydä myyjältä aina lupa vetää laatikot ulos ja kääntää tuoli ylösalaisin. Hyvä antiikkikauppias suostuu siihen mielellään. Jos myyjä vastustaa, se kertoo jo jotain.