Art deco -tyyli tunnistetaan huonekaluista useimmiten geometrisista muodoista, kiiltävistä pinnoista ja kontrastisista materiaaliyhdistelmistä, ja juuri tämä tyyli on yksi kysytyimmistä antiikkikaupan osastoista tällä hetkellä. 1920- ja 1930-luvulla syntynyt tyylisuunta erottuu selvästi edeltäjästään jugendista, ja moni sisustuksesta kiinnostunut sekoittaa nämä kaksi kautta toisiinsa ostotilanteessa. Tässä artikkelissa käydään läpi, mistä art deco -huonekalun tunnistaa, mitä siitä kannattaa maksaa ja miten se sopii nykyaikaiseen kotiin.
Art deco -tyylin synty ja tunnusmerkit
Art deco syntyi Pariisin 1925 järjestetyn taideteollisuusnäyttelyn (Exposition Internationale des Arts Décoratifs) ympärille ja levisi sieltä nopeasti muualle Eurooppaan, myös Suomeen. Tyyli on jugendin vastakohta: siinä missä jugend (1895–1915) hakee inspiraationsa luonnon orgaanisista muodoista ja kasviaiheista, art deco tavoittelee koneaikakauden selkeyttä ja symmetriaa.
Tunnistettavia piirteitä ovat suorat linjat, puolipyöreät ja porrastetut muodot, aurinkoviuhkakuviot sekä kromin, lasin ja tummien puulajien yhdistäminen. Kalusteissa näkyy usein palisanteria, makassaaria tai muuta eksoottista viilua yhdistettynä messinkihelaan tai norsunluuhun. Norsunluu-yksityiskohdista kannattaa muuten olla tarkka: vanhojenkin esineiden kansainvälinen kauppa on CITES-säädöksen piirissä, ja Suomi noudattaa tätä tiukasti myös antiikkikohteissa.
Kustavilaisesta funktionalismiin – art deco osana huonekalujen tyylihistoriaa
Art deco asettuu ajallisesti kustavilaisen (1770–1800), biedermeierin (1815–1848) ja empiren jälkeiseen, mutta ennen 1930-luvun funktionalismia syntyneeseen väliin. Suomessa siirtymä jugend-tyylistä art deco’hon tapahtui suhteellisen nopeasti, sillä kansallisromanttinen kausi väistyi kansainvälisten virtausten tieltä jo 1920-luvun puolivälissä.
Käytännössä tämä näkyy huonekalupajojen tuotannossa niin, että sama verstas saattoi valmistaa 1910-luvulla koristeellisia, kasviaiheisin veistoksin somistettuja kaappeja ja jo 1928 täysin geometrisia, suorakulmaisia vitriinejä. Funktionalismi puolestaan riisui 1930-luvun lopulla art deco’n koristeellisuuden lähes kokonaan pois – tämä ero kannattaa muistaa, sillä moni myyjä käyttää termejä ”art deco” ja ”funkis” väljästi toistensa synonyymeinä, vaikka kyseessä on kaksi eri tyylikautta erilaisine arvostuksineen.
Mitä materiaaleja ja tekniikoita art deco -kalusteessa esiintyy
Laadukkaassa art deco -huonekalussa yhdistyy tyypillisesti useampi materiaali samaan kappaleeseen. Yleisimpiä ovat:
Viilutetut tummat puulajit kuten palisanteri, mahonki ja makassaariebenholtsi, joissa syykuvio on usein käytetty symmetrisesti niin, että kaapin ovipari peilaa toisiaan.
Kromatut metalliosat, jotka korvasivat aiempien tyylikausien pronssi- ja messinkikoristeet – kromi oli 1920-luvulla uusi, moderni materiaali ja siksi haluttu.
Lasi ja peili tarjotinpöydissä ja vitriineissä, usien viistehiottuna.
Nahka ja samettikangas verhoiluissa, tyypillisesti tummissa väreissä kuten viininpunainen tai smaragdi.
Aitoa 1920–1930-lukujen kappaletta tunnistettaessa kannattaa kääntää huonekalu ympäri ja tarkistaa rungon puulaji ja liitostekniikka. Aidossa ajan kappaleessa runko on usein mäntyä tai koivua, jonka päälle on liimattu arvokas viilu – kun taas moni myöhempi jäljitelmä on tehty massiivipuusta tai mdf-levystä alusta asti.
Hintahaarukka: mistä art deco -huonekalusta maksetaan mitäkin
Suomalaisilla markkinoilla art deco -kalusteiden hinnat vaihtelevat rajusti kunnon, valmistajan ja koon mukaan. Yksittäinen, restauroimaton tuoli tai pieni sivupöytä liikkuu usein 80–300 euron haarukassa. Keskihintainen kokonaisuus, kuten hyväkuntoinen ruokailuryhmä tai vitriinikaappi tunnistettavalla verstasleimalla, asettuu tyypillisesti 800–3 500 euroon.
Huippuluokan kappaleet – esimerkiksi ranskalaisten tai wieniläisten tunnettujen suunnittelijoiden signeeratut kalusteet – voivat nousta huutokaupoissa 10 000 eurosta ylöspäin. Bukowskis on myynyt yksittäisiä ranskalaisia art deco -huonekaluja tätäkin korkeammalla hinnalla, kun taas kotimaisten pajojen tuotanto pysyttelee useimmiten maltillisemmalla tasolla, ellei kyseessä ole tunnistettu suunnittelijan nimikkomalli. Antiikkikauppojen hinnoittelukäytännöistä löytyy tarkempaa taustaa siitä, miksi saman näköinen kaluste voi maksaa eri liikkeissä hyvin eri summan.
Yleisimmät virheet art deco -huonekalua ostettaessa
Ensimmäinen tyypillinen virhe on sekoittaa 1920–30-luvun aito art deco 1980-luvun ”deco-henkiseen” jäljitelmään, joita valmistettiin runsaasti tyylin uuden suosion aikana. Jäljitelmissä viilu on usein ohuempaa ja liimaukset moderneja, mikä paljastuu helposti reunoja tarkastelemalla.
Toinen virhe on jättää huomiotta korjaushistoria. Kromatut helat hapettuvat ja lohkeilevat vuosikymmenten varrella, ja moni kappale on uudelleenkromattu – tämä ei ole ongelma sinänsä, mutta se vaikuttaa arvoon ja kannattaa aina kysyä myyjältä suoraan. Kolmas virhe on ostaa suuri kokonaisuus, kuten makuuhuonekalusto, näkemättä sitä kokonaan koottuna: osat on saatettu myydä alun perin erikseen tai kokonaisuus on koottu useasta eri valmistajan kappaleesta jälkikäteen, mikä laskee arvoa merkittävästi verrattuna alkuperäiseen sarjaan.
Myytinmurskaus: onko kaikki art deco arvokasta antiikkia?
Yleinen väärinkäsitys on, että kaikki 1920–1930-luvun kaluste on automaattisesti arvokasta vain ikänsä vuoksi. Näin ei ole. Massatuotannossa valmistettiin tuolloin myös paljon tavanomaista, koristelematonta kalustoa, joka ei erotu markkinoilla mitenkään erityisenä – tällaisen kappaleen arvo määräytyy lähinnä käyttökunnon ja koon mukaan, ei tyylikauden perusteella.
Arvo syntyy yhdistelmästä: tunnistettava suunnittelija tai verstas, harvinainen materiaaliyhdistelmä, hyvä säilyvyys ja dokumentoitu alkuperä. Kuolinpesistä tulevat kokonaisuudet ovat usein parhaita löytöjä juuri siksi, että ne on säilytetty muuttumattomina vuosikymmeniä eikä niitä ole ”parannettu” myöhemmillä restauroinneilla väärillä materiaaleilla. Restauroinnin vaikutuksesta arvoon kannattaa lukea tarkemmin ennen kuin päättää entisöidä löytämänsä kappaleen itse.
UKK
Miten erotan art deco -huonekalun jugend-tyylistä?
Jugend suosii käyriä linjoja, kasviaiheita ja orgaanisia muotoja, kun taas art deco on geometrinen, symmetrinen ja suoraviivainen. Materiaaleissa jugendissa korostuu usein koivu ja pronssi, art deco’ssa taas tummat eksoottiset viilut ja kromi.
Kannattaako art deco -huonekalu restauroida ennen myyntiä?
Vain jos restaurointi tehdään kauden materiaaleilla ja tekniikoilla. Väärin tehty korjaus, esimerkiksi alkuperäisen kromin korvaaminen modernilla ruostumattomalla teräksellä, laskee keräilyarvoa vaikka pinta näyttäisikin siistiltä.
Mistä tiedän, onko kalusteeni oikeasti 1920–1930-luvulta?
Tarkista rungon puulaji viilun alta, liitostekniikat ja mahdolliset verstasleimat kaapin sisäpinnoilta tai laatikoiden pohjista. Epävarmoissa tapauksissa kannattaa pyytää arvio asiantuntijalta ennen suurta hankintaa.
Yhteenveto
Art deco -huonekalu tunnistetaan geometrisista muodoista, tummista viiluista ja kromatuista yksityiskohdista, ja aidon kappaleen arvo rakentuu materiaalien, suunnittelijan ja säilyneisyyden yhdistelmästä – ei pelkästä iästä. Kun ostaa kuolinpesästä tai erikoisliikkeestä, kannattaa aina tarkistaa runkorakenne viilun alta ja kysyä korjaushistoriasta suoraan. Luotettavan antiikkikaupan valinnasta löytyy lisää vinkkejä, jos haluaa varmistaa ostavansa juuri sen, mitä myyjä väittää.